Etsi
  • Salla Axelin

Itku menneiden hetkien epätoivolle - kun silloin ei tajunnu itkeä

Tällä viikolla tuli itku! Ajelin Tulilehti-kuormaa jälleenmyyjälle, joka on kolmessa kuukaudessa tilannut niitä minulta yli 100 kappaletta. Samana aamuna olin saanut aivan käsittämättömän oloisen sähköpostin. Siinä yksi jälleenmyyjä teki ennakkotilauksen ensi vuoden keväälle! Viikolle 17! Yli 220 päivän päähän! Siis mitä!?! Sitten ne kyyneleet vain alkoivat valumaan. Ne olisivat voineet purkautua pelkästä onnistumisen onnesta. Mutta ei, kyllä se pato avautui niiden hetkien kunniaksi, jolloin olisi ollut luontevaa itkeä epävarmuuden kehässä. Silloin en itkenyt. Siinä onnistumisen fiiliksen keskellä tajusin, että näin tämän kuuluukin olla. Yritystoiminnan kuuluu olla kannattavaa, kun sen eteen tekee valtavasti töitä. Itkin, koska minua suretti aivan valtavasti oma itseni kaikkina niinä hetkinä, jolloin yrittäminen on ollut suorastaan epätoivoista. Mikä onni, etten silloin sitä tajunnut, vaan uskoin hullunlailla tulevaan.


Yhtenäkään päivänä en ole harkinnut hanskojen heittämistä naulaan. Tiedän, että moni muu on sitä puolestani miettinyt ja vaihtoehtoa on myös toisinaan minulle suositeltu. Taidan olla jonkinlainen mestari sietämään epävarmuutta! Niin ja sisukkuus on sekä hyveeni, että paheeni. Periksi antaminen ei tule mieleeni edes silloin, kun todella olisi syytä. Nyt kyllä naurattaa... ja itkettää mm. ne yöt vuosia sitten, jolloin tein muutoksia ensimmäisille kotisivuilleni. Muutokset piti tehdä html-koodiin, josta minulla ei ollut mitään käsitystä. Voi järjettömyys! Etsin apuja sanakirjan avulla anglannin kielisistä blogeista ja niillä avuilla etsin koodista kohtia ja testailin, mitä mistäkin tapahtuu. Näin koitin päästä toivomaani tulokseen. Olisinpa nukkunut nuo yöt!


Olen myös innostumisen mestari! Voi luoja, millaisiin projekteihin ja episodeihin tämä ominaisuus onkaan minua kuljettanut. Minua on harvemmin tarvinnut puhua ympäri uusiin projekteihin, sillä olen ollut jo tekemässä hommia ennen kuin olen ehtinyt niiden järkevyyttä, saati kannattavuutta pohtia. Suustani on vuosien varrella pulpahtanut satoja kertoja lausahdus ”Mä voin tehdä!”. Monet kerrat olen päässyt tekemään juttuja yhdessä kivojen ihmisten kanssa, mutta monesti olen myös lopulta puurtanut valtavan työmäärän yksin. Yritän nyt hienosti kertoa tätä kaikkea menneessä aikamuodossa, huomaatko? Voiko tällaisesta valuviasta parantua? Olen viime vuosina tehnyt rajusti itseni kanssa töitä. Yritykseni kehittäminen on lähtenyt näin yksinyrittäjänä vahvasti itseni kehittämisestä. Olen kasvattanut itselleni halua sanoa ”Ei!”. Samalla kuitenkin haluan edelleen olla innostunut ja innostava. Haluan olla luova ja tahdon tehdä erilaisia asioita, tahdon kehittyä ja kehittää.


Muistan vielä todella hyvin fiiliksen, kun ensimmäistä kertaa sanoin asiakkaalle ”Ei”. Olin juuri hetkeä aiemmin päättänyt, että nyt loppuu sellainen häröily, että teen mitä asiakkaat keksivät kysyä. Asiakas oli ns kanta-asiakas, mikä ei tehnyt hetkestä todellakaan helpompaa. Heti seuraavana päivänä tuli kohdalle toinen tapaus. Ja minä vain pokkana sanoin, että en valitettavasti enää tee sentyyppisiä töitä. Näitä tilanteita on riittänyt, mutta yksikään asiakas ei ole minua ampunut, ei edes haukkunut. Kaikki ovat ymmärtäneet minua. Jälkeenpäin on mieleeni tullut leikillä myös ajatus, että ihanko porukalla asiakaskuntani testasi, että mihin kaikkeen yritykseni venyy! Tästä kaikesta haahuilun määrästä, sen suunnista ja monenkirjavasta aikaansaannoksesta kirjoitankin toisella kertaa 😊 Nyt toivotan sinulle mitä ihaninta syysviikonloppua! Salla P.S. Tämän postauksen kuvat ovat minusta vuosien varrelta. Kuvissa on mukana ystäväni Tekemisen Ilo, joka roikkuu mukanani olosuhteista riippumatta. Onneksi!

© 2023 by Annex. Proudly created with Wix.com